En syntynyt poliitikoksi tai kulkeutunut päätöksentekijäksi perinteisen järjestökoneiston kautta.
Synnyin kuitenkin toimeen tarttuvaksi ja epäkohtiin puuttuvaksi. Olen oppinut, etten seuraa vierestä tai ole hiljaa, vaan kerron mielipiteeni. Sellaiseksi olen kasvanut ja varttunut.
Parkaisin ensimmäisen tiukkasävyisen voimahuutoni Hämeenlinnassa 7.4.1985 perheeni esikoisena. Muutimme Vantaalle Kukkaketoon kun olin alle vuoden ikäinen. Duunarivanhempieni perhe kasvoi ja olen saanut elämääni kolme rakasta pikkusisarusta. Siinä on opittu vastuunkantoa ja kompromisseja ja yhteistyötä.
Lapsuuteni oli onnellinen ja tasapainoinen. Oli kavereita, harrastuksia ja paljon ihmisiä ympärillä. Tekemistä ja vilskettä riitti.
Varhaislapsuudestani muistan erityisesti puisen purjeveneen ja kultaisen kuplavolkkarin. Niiden kyydissä vietin paljon arvokkaita hetkiä.
Asuimme pitkään Tikkurilan Väritehtaan työntekijöiden asuntolassa. Opin arvostamaan työtä ja työntekijöitä.
Yhdenvertaisuus on perusta kaikelle. Muistan, kuinka puolustin jo pienenä useampaa nimittelyn kohteeksi joutunutta. Mielestäni oli väärin, että ihon väri oli peruste syrjinnälle.
Rakkaus eläimiin ja luontoon syntyi varhain ja lähtemättömästi.
Lapsuudessa meillä oli villakoiria. Koppakuoriaisia pelastin kavereiden kanssa ojista koulumatkoilla. Nyt perheeseemme kuuluu erottamattomana osana kolme rescue-koiraa. En voi sietää eläinten huonoa kohtelua ja se saa minut raivon partaalle.
Kuvataidekoulu ja tanssi kuuluivat arkeeni vahvasti ala- asteelta saakka. Tanssin aina Sibelius- lukioon saakka. Harrastuksiin kuljin pyörällä. Pienenä kuvataidekoululaisena haaveilin, että minusta tulisi isona taiteilija. Ei tullut. Opin kuitenkin, että kulttuuri ei ole luksustuote, vaan se kuuluu kaikille.
Nuoruuteni muuttui, kun äitini sairastui äkillisesti ja pysyvästi. Se on vaikuttanut paljon siihen, millainen olen vielä tänäänkin. Vuosien ajan rakensin itselleni narratiivia siitä, että minun pitää jaksaa ja pystyä. Se on ollut raskas taakka, mutta samalla ajanut eteenpäin.
Lukion jälkeen opiskelin kuvataidetta Limingan taidekoulussa. Päätin kuitenkin kouluttautua lähihoitajaksi. Arvelin, että tällä alalla riittää töitä. Ensisijaista oli turvata perheen perustaminen.
Toimeliaisuus, heittäytyminen uusiin haasteisiin ja halu kehittyä ovat minulle eteenpäin työntäviä voimia.
Nuoresta saakka olen hoitanut lapsia opiskelujen ohella ja tehnyt monenlaisia muita töitä. Ensimmäinen kesätyöni oli vihertyöntekijä Tikkurila Oy:llä. Myöhemmin olen siivonnut, ollut omaishoitajana, työskennellyt palvelutalossa, purkittanut maalia, työskennellyt ravintolassa, ohjannut kuvataidetta kehitysvammaisille, stailannut myytäviä asuntoja ja ollut laboranttina. Pitkän uran olen tehnyt varhaiskasvattajana päiväkodissa ja tämän työn koen tulevaisuutemme kannalta merkityksellisenä.
Koti, lapset, luonto ja koirat ovat elämäni keskipisteitä, ja vastapaino kiireelle ja stressille.
Olen äiti kahdelle kouluikäiselle lapselle. Lasten kasvun seuraaminen ja tukeminen on maailman isoin oppi. Laskeutuminen lapsen tasolle on paras tapa rentoutua ja asettaa vaikeatkin asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Usein totean, että poliittiset väännöt ovat helppoja verrattuna neuvotteluihin lasteni kanssa.
Työtä, aikuisuutta ja lapsiperhearkea oli jo iso taival takana ennen kuin hyppäsin uudenlaiseen maailmaan, päätöksentekijäksi.
Vaikutteita puoluevalintaan ja vaikuttamisen polulle olen saanut isältäni, mutta olin usein kapinoinut vastaan. Todennut, että politiikkaan en lähde. Sanonut, että SDP ei ole ainoa vaihtoehto.
Toisin kävi.
Isona herättäjänä oli toimiminen vaalilautakunnissa useissa vaaleissa. Demokratian merkitys hahmottui ja ymmärsin, että politiikassa on kyse ihan meidän jokaisen arkisista asioista. Tuntui kuitenkin, että pääsy kaupunginvaltuustoon olisi äärimmäisen vaikeaa.
Vuonna 2020 kipinä vaikuttamiseen kasvoi ja konkretisoitui.
Liityin SDP:n jäseneksi syyskuisena keskiviikkona ja hakeuduin ehdolle seuraavan vuoden huhtikuussa järjestettäviin kuntavaaleihin. Kilpailuvietti ajoi yrittämään tosissaan. Huristelin kärrypyörälläni ympäri eri tilaisuuksissa ja nautin valtavasti kohtaamisista ihmisten kanssa. Puhuin heikompien puolustamisesta, luontoarvoista, varhaiskasvatuksesta ja harrastusmahdollisuuksista.
Vaali-iltana olin hämmentynyt. Äänimäärä riitti ensiyrittämällä Vantaan kaupunginvaltuustoon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin tulin valituksi myös Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen ensimmäiseen aluevaltuustoon.
Kaupunginvaltuustossa olen saanut olla päättämässä varhaiskasvatukseen, koulutukseen ja kouluruokaan, harrastuksiin, kirjastoihin ja asunnottomuuden poistamiseen liittyvistä asioista. Hyvinvointialueella taas käsissämme on mielenterveyden haasteet, neuvolat, terveyskeskukset, lastensuojelu, ikäihmisten palvelut ja vammaispalvelut.
Kohta neljä vuotta olen ollut kaupunginvaltuutettu.
Se on ollut matka uudenlaisten intohimojen ja verkostojen pariin. Neljä vuotta sitten aloitin myös Kelan myöntämän psykoterapian. Se on ollut matka itseeni ja elämäni käännepisteisiin.
Olen yhä vakuuttuneempi, että tätä tietä haluan kulkea.
Aika ei ole helppo ja maailmalla tyrskyää. Nyt tarvitaan huolenpitoa ja yhteistyötä. Ne ovat paras tae turvallisuudesta, hyvinvoinnista ja paremmasta tulevaisuudesta. Öykkäröinnillä ei pitkälle pötkitä.
Meistä jokainen on arvokas ja tärkeä. Pidetään huolta lapsista ja nuorista, hoivasta ja hoitoon pääsystä sekä työntekijöistä ja työssä jaksamisesta. On tärkeää, että sujuvoitamme liikkumista, rakennamme luonnon ehdoilla ja lisäämme yhteisöllisyyttä. Tehdään tämä yhdessä ja yhteistyöllä.
Siksi olen ehdolla huhtikuun kunta- ja aluevaaleissa. Sanomassa asioita ääneen, tarttumassa toimeen, kuuntelemassa elämäntarinoita. Vaalimassa huolenpitoa ja yhteistyötä. Sillä sellaiseksi olen kasvanut ja varttunut.
